Hae:

Oulun yliopiston väitöskirjat

Yhteisen vihollisen yhdistämä. Suomen ulkoasiain- ja puolustushallinnon toimijoiden suhtautuminen Mantšuriaan ja sen suvereniteettiin 1917–1944

ISBN-10:	978-952-62-4144-9
Kieli:	suomi
Kustantaja:	Oulun yliopisto
Laitos:	humanistinen tiedekunta
Painosvuosi:	2024
Sidosasu:	pehmeäkantinen
Sijainti:	Print Tietotalo
Sivumäärä:	228
Tekijät:	Aranne, Hanna

30.00 €

Ulkoministeriön toimijoiden lisäksi Suomen puolustusvoimien toimijat määrittelivät toiminnallaan Mantšurian suvereniteettia Suomen itsenäisyyden ensimmäisten vuosikymmenten aikana. Suomen viholliskuva Neuvostoliitosta ohjasi suomalaisten toimijoiden suhtautumista ja toimintaa Koillis-Aasiassa ja etenkin Neuvostoliiton rajalla sijainneessa Mantšuriassa. Suomi teki sotilaallista yhteistyötä Mantšuriassa olleiden toimijoiden kanssa tavoitteenaan kerätä tietoa Neuvostoliiton toiminnasta sekä tukea siellä olleita toimijoita Neuvostoliittoa vastaan. Viholliskuvan lisäksi itsenäisyyden alkuaikoina korostui kansallisen suvereniteetin määrittely. Suomi oli itsenäinen ulkopoliittinen toimija Itä-Aasiassa, mutta Suomen suvereniteettikäsitystä ja sitä myötä ulkopoliittista toimintaa ohjasivat sen kulloinenkin ulkopoliittinen suuntautuminen Euroopassa sekä viholliskuvan voimakkuus. Diplomaattien lisäksi upseereilla oli merkittävä rooli ulkopolitiikan suunnan määrittämisessä Mantšuriassa. Suomalaisten 1930-luvun vaihteen yhteistyötunnustelut Mantšurian Japani- ja Venäjävastaiseen sotalordin kanssa todistavat, että Suomen myöhäisempi toiminta ei ollut pelkästään sotilaallista yhteistyötä Japani-suhteen takia, vaan toimintaa ohjasi yhteinen viholliskuva. 1930- lukua määritteli Mantšukuon perustaminen ja Suomen sitoutuminen Kansainliiton tunnustamattomuuspolitiikkaan Mantšukuon osalta. Suomen suhtautuminen Mantšuriaan muuttui vasta talvisodan sytyttyä ja Suomen turvallisuuspoliittisten realiteettien muututtua. Suomen tunnustettua Mantšukuon vuonna 1941 yhteistyön painopiste säilyi sotilaallisessa yhteistyössä, etenkin joukkojen kouluttamisessa ja tiedustelussa. Väitöskirjan lähestymistapa on konstruktiivinen ja se nojautuu uuden diplomatian historian koulukuntaan. Keskeisimmät lähteet ovat Suomen ulkoasiainministeriön arkisto, sota-arkisto ja Rolf Wittingin arkisto sekä aikalaislehdistö.

Takaisin